ANTAUTUMISEN TIE

Jumala alkaa antautumisprosessin heittämällä meidät korkean hevosemme selästä. Tämä tapahtui Paavalille kirjaimellisesti. Hän ratsasti itsevarmana tietään Damaskosta kohti, kun yhtäkkiä sokaiseva salama iski taivaasta. Paavali kaatui maahan, vapisevana. sitten ääni taivaasta sanoi: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?”(Ap.t. 9:4).

Paavali tiesi, että hänen elämästään puuttui jotakin. Hänellä oli tietoa Jumalasta, muttei henkilökohtaista kokemusta. Nyt siinä polvillaan ollessaan hän kuuli taivaasta sanat: ”Olen Jeesus, jota sinä vainoat” (Ap.t.9:5). Sanat käänsivät Paavalin maailman nurin niskoin. Vapisten ja ihmeissään hän kysyi: ”Herra, mitä tahdot minun tekevän?”(Ap.t.9:6, Suomenkielisestä raamatunkäännöksestä nämä sanat puuttuvat) Paavalin kääntymys oli Pyhän Hengen dramaattinen teko.

Pyhä Henki johdatti Paavalin antautumaan. Hän kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän?” Samalla hänen sydämensä huusi: Jeesus, miten voin palvella sinua? Miten voin tuntea sinut ja olla sinulle mieliksi? Mikään muu ei enää merkitse mitään. Kaikki, mitä olen tehnyt lihassa, on roskaa. sinä olet nyt minun kaikkeni.”

Paavalilla ei enää ollut muuta halua, eteenpäin vievää voimaa elämässä. Hänelle merkitsi jotain vain tämä: ”...että voittaisin omakseni Kristuksen”(Fil.3:8). Nykypäivän menestymiskäsityksen mukaan Paavali oli täydellinen hylkiö. Hän ei rakentanut taloja. Hänellä ei ollut omaa yhtiötä. Hänen käyttämänsä työtavat
olivat toisten johtajien mielestä halveksittavia. Oikeastaan sanoma, jota Paavali julisti, loukkasi monia hänen kuulijoitaan. Häntä väliin jopa kivitettiin sen tähden. Mistä hän puhui? Rististä.

Kun joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen, meitä ei tuomita julistustyömme, saavutustemme tai kääntyneiden määrän mukaan. Sinä päivänä menestystä mitataan vain yhdellä mitalla: oliko sydämemme täysin antautunut Jumalalle? Panimmeko syrjään oman tahtomme ja toimintasuunnitelmamme ja otimmeko ohjenuoraksi hänen tahtonsa? Pystyimmekö olemaan seuraamatta joukon vaikutusta vai etsimmekö yksinomaan hänen johdatustaan? Kuljimmeko seminaarista toiseen elämän tarkoitusta etsimässä vai löysimmekö tyydytyksemme Hänessä?

Minulla ei ole mitään muuta kunnianhimoa kuin oppia puhumaan vain niitä sanoja, jotka Isä antaa sanottavakseni. Omat sanani ja tekoni ovat arvottomia. Haluan pystyä väittämään: ” Tiedän, että Isäni on kanssani, koska teen vain hänen tahtonsa.”