ESIRUKOILIJOIDEN KAUTTA VAPAUTETTU
”Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin”(2 Kor. 1:8). Kreikan sana ”rasitus” merkitsee tässä kohdassa ”raskaan taakan alla, pahasti murskana”. Paavali kertoo näille pyhille: ”Kriisimme oli niin vakava, että se melkein murskasi minut. Ajattelin jo loppuni tulleen.”
Kun Paavali sanoo, että hän oli epätoivoissaan elämästään niin suuren taakan alla, tiedoistamme hänen olleen aivan kalliopohjalla. Toisissa Raamatun kohdissa hän vähättelee kärsimyksiään. Saatat muistaa, kuinka hän yksinkertaisesti ravisti kädestään myrkyllisen käärmeen, joka oli tarttunut siihen. Hän joutui kolme kertaa haaksirikkoon, mutta mainitsee tämän tosiasian vain ohimennen. Paavalia ruoskittiin, ryöstettiin, kivitettiin ja vangittiin. Kuitenkaan hän ei koskaan valittanut.
Tässä Raamatunkohdassa kuitenkin apostoli oli täydellisen uupumuksen kourissa. Uskon, että hänen mainitsemansa ”ahdistus” oli enemmänkin mielen tila. Emme voi tietää tarkasti, mikä Paavali vaiva oli, mutta 2 Kor.7:5 antaa meille vihjeen: ”Sillä ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa”.
Uskon, että Paavali viittasi kipuun, jonka aiheuttivat hänen paimentamansa lampaat. Väärät opettajat olivat nousseet esiin Korintossa ja olivat yrittäneet käännyttää ihmiset häntä vastaan. Nyt Paavali pelkäsi laumansa hylkäävän myös hänen sanomansa ja seuraavan miehiä, joilla ei ollut sydämen kiinnostusta heistä.
Häntä lohdutti Tiituksen saapuminen. Tämä toi hyviä uutisia ”rakkaista lapsista” Korintossa. Paavali kirjoittaa: ” Mutta Jumala, … lohdutti meitä Tiituksen tulolla, eikä ainoastaan hänen tulollansa, vaan myös sillä lohdutuksella, jonka hän oli teistä saanut, sillä hän on kertonut meille teidän ikävöimisestänne, valittelustanne ja innostanne minun hyväkseni, niin että minä iloitsin vielä enemmän”(2 Kor. 7:6-7).
Minä olen tuntenut tällaista ahdistusta elämässäni. Joskus tunsin, että rakastamieni ja auttamieni ihmisten sanat pistivät minua kuin veitsi selkään. Voin sanoa Daavidin kanssa: ”Hänen suunsa on voita sulavampi, mutta hänellä on sota mielessä; hänen sanansa ovat öljyä lauhkeammat, mutta ovat kuin paljastetut miekat”(Ps.55:21). Noina vaikeina aikoina tarvitsin ”esirukoilijoita”.
Kun Paavali sanoo, että hän oli epätoivoissaan elämästään niin suuren taakan alla, tiedoistamme hänen olleen aivan kalliopohjalla. Toisissa Raamatun kohdissa hän vähättelee kärsimyksiään. Saatat muistaa, kuinka hän yksinkertaisesti ravisti kädestään myrkyllisen käärmeen, joka oli tarttunut siihen. Hän joutui kolme kertaa haaksirikkoon, mutta mainitsee tämän tosiasian vain ohimennen. Paavalia ruoskittiin, ryöstettiin, kivitettiin ja vangittiin. Kuitenkaan hän ei koskaan valittanut.
Tässä Raamatunkohdassa kuitenkin apostoli oli täydellisen uupumuksen kourissa. Uskon, että hänen mainitsemansa ”ahdistus” oli enemmänkin mielen tila. Emme voi tietää tarkasti, mikä Paavali vaiva oli, mutta 2 Kor.7:5 antaa meille vihjeen: ”Sillä ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa”.
Uskon, että Paavali viittasi kipuun, jonka aiheuttivat hänen paimentamansa lampaat. Väärät opettajat olivat nousseet esiin Korintossa ja olivat yrittäneet käännyttää ihmiset häntä vastaan. Nyt Paavali pelkäsi laumansa hylkäävän myös hänen sanomansa ja seuraavan miehiä, joilla ei ollut sydämen kiinnostusta heistä.
Häntä lohdutti Tiituksen saapuminen. Tämä toi hyviä uutisia ”rakkaista lapsista” Korintossa. Paavali kirjoittaa: ” Mutta Jumala, … lohdutti meitä Tiituksen tulolla, eikä ainoastaan hänen tulollansa, vaan myös sillä lohdutuksella, jonka hän oli teistä saanut, sillä hän on kertonut meille teidän ikävöimisestänne, valittelustanne ja innostanne minun hyväkseni, niin että minä iloitsin vielä enemmän”(2 Kor. 7:6-7).
Minä olen tuntenut tällaista ahdistusta elämässäni. Joskus tunsin, että rakastamieni ja auttamieni ihmisten sanat pistivät minua kuin veitsi selkään. Voin sanoa Daavidin kanssa: ”Hänen suunsa on voita sulavampi, mutta hänellä on sota mielessä; hänen sanansa ovat öljyä lauhkeammat, mutta ovat kuin paljastetut miekat”(Ps.55:21). Noina vaikeina aikoina tarvitsin ”esirukoilijoita”.