RUKOILEVA PAYSON
Tohtori Edward Payson, lempinimeltä “Rukoileva Payson”, oli pappina Portlandissa, Mainessa melkein 200 vuotta sitten. Vuonna 1806, vain muutama vuosi itsenäisyysjulistuksen jälkeen Amerikka oli syvän masennuksen kourissa. Se oli pimeää aikaa, ja tohtori Payson kirjoitti muistiin oman alueensa murhenäytelmää:
”Liike-elämä on taantumassa, monet luhistuneet. Satoja… on syösty työttömyyteen. He ovat epätoivoisia. Minä vapisen oman köyhän maani takia. Pelkään, että meidän syntimme ovat tuoneet tuomion meidän yllemme. Jotkut ihanista nuorista uskovista ovat menettäneet kaiken, ja heiltä on viety koti. Kuitenkin minusta tuntuu hyvältä nähdä heidät iloisina ja rauhallisina kaiken sen alla. Toiset, joilla ei ole Jumalaa, ovat kadottaneet syyn elämään. He ovat jatkuvasti huolissaan ja näköjään kuolevat särkyneeseen sydämeen.”
Tohtori Payson ja hänen seurakuntansa kärsivät omaisuutensa tärvelemisestä. Tohtori Payson eli itse muutamalla pennillä noiden vaikeiden aikojen läpi. Joulukuun 28. päivänä vuonna 1807 hän kirjoitti äidilleen:
”Olosuhteet huononevat. Suuri joukko rikkaita kauppiaita elää nyt köyhyydessä. Joka päivä joku liike lopettaa. Vaivaistentalo on jo täynnä ja satoja pitäisi vielä saada sijoitetuksi johonkin. Monet, jotka kasvoivat vauraudessa, joutuvat nyt turvautumaan toisiin saadakseen ruokaa.
Ehkäpä, äiti, sinä murehdit minun puolestani ja sanot: ’Edward-parka! Silti sinulla ei ole koskaan ennen ollut suurempaa syytä iloita minun puolestani ja huutaa: ’rikas Edward”, kuin nyt. Siunattu olkoon Jumala, minun uskoni ei perustu horjuviin asioihin, joten tämä sekasortoinen tila ei kolauta minua. Jumala pitää minua hiljaisena, varautuneena, ja jopa onnellisena näiden vaikeuksien keskellä. En tarkoita, ettenkö tuntisi kipua, kyllä tunnen. Kaikki maallinen toivoni on tuhoutunut. Näissä olosuhteissa on mahdotonta olla tuntematta tuskaa. Luulin tietäväni aiemmin, että maailman petollinen ja sen ilo vain hetken kestävä. Nämä vaikeat ajat ovat opettaneet minua vieroittautumaan maailmallisista ja keskittymään Jumalan asioihin. Rukoilen, että Jumala antaisi minulle armoaan eikä siunaisi minua maallisilla.”
Edward Payson oli lakannut juoksemasta kilpaa omin voimin (ks. Hebr.12:1). Hän saattoi antaa riistää itseltään kaiken omistamansa, koska hän eli tässä maailmassa, mutta ei siitä.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sen tähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan”(2 Kor.12:9).
”Liike-elämä on taantumassa, monet luhistuneet. Satoja… on syösty työttömyyteen. He ovat epätoivoisia. Minä vapisen oman köyhän maani takia. Pelkään, että meidän syntimme ovat tuoneet tuomion meidän yllemme. Jotkut ihanista nuorista uskovista ovat menettäneet kaiken, ja heiltä on viety koti. Kuitenkin minusta tuntuu hyvältä nähdä heidät iloisina ja rauhallisina kaiken sen alla. Toiset, joilla ei ole Jumalaa, ovat kadottaneet syyn elämään. He ovat jatkuvasti huolissaan ja näköjään kuolevat särkyneeseen sydämeen.”
Tohtori Payson ja hänen seurakuntansa kärsivät omaisuutensa tärvelemisestä. Tohtori Payson eli itse muutamalla pennillä noiden vaikeiden aikojen läpi. Joulukuun 28. päivänä vuonna 1807 hän kirjoitti äidilleen:
”Olosuhteet huononevat. Suuri joukko rikkaita kauppiaita elää nyt köyhyydessä. Joka päivä joku liike lopettaa. Vaivaistentalo on jo täynnä ja satoja pitäisi vielä saada sijoitetuksi johonkin. Monet, jotka kasvoivat vauraudessa, joutuvat nyt turvautumaan toisiin saadakseen ruokaa.
Ehkäpä, äiti, sinä murehdit minun puolestani ja sanot: ’Edward-parka! Silti sinulla ei ole koskaan ennen ollut suurempaa syytä iloita minun puolestani ja huutaa: ’rikas Edward”, kuin nyt. Siunattu olkoon Jumala, minun uskoni ei perustu horjuviin asioihin, joten tämä sekasortoinen tila ei kolauta minua. Jumala pitää minua hiljaisena, varautuneena, ja jopa onnellisena näiden vaikeuksien keskellä. En tarkoita, ettenkö tuntisi kipua, kyllä tunnen. Kaikki maallinen toivoni on tuhoutunut. Näissä olosuhteissa on mahdotonta olla tuntematta tuskaa. Luulin tietäväni aiemmin, että maailman petollinen ja sen ilo vain hetken kestävä. Nämä vaikeat ajat ovat opettaneet minua vieroittautumaan maailmallisista ja keskittymään Jumalan asioihin. Rukoilen, että Jumala antaisi minulle armoaan eikä siunaisi minua maallisilla.”
Edward Payson oli lakannut juoksemasta kilpaa omin voimin (ks. Hebr.12:1). Hän saattoi antaa riistää itseltään kaiken omistamansa, koska hän eli tässä maailmassa, mutta ei siitä.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sen tähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan”(2 Kor.12:9).