VOIMAA VAIKEISIIN AIKOIHIN by Gary Wilkerson
Vierailin El Salvadorissa eräässä seurakunnassa, jossa jäsenten keskimääräinen tulotaso on neljä dollaria päivässä(n.3€). Olin ihmeissäni, kun minulle kerrottiin, että ihmiset antavat puolet siitä hyväntekeväisyyteen. Kun kysyin heiltä, miksi he antavat niin paljon, kaikki vastasivat: ”Koska Jeesus käski antaa köyhille.”
Kun sanoin, että he itse olivat tarpeessa, he vastasivat: ”Ei suinkaan! Meitä on siunattu ja me haluamme siunata vuorollamme.”
Heillä oli pyhä sydän, joka ei paisu ylpeydestä. Voimmeko sanoa samaa itsestämme? Olemmeko uskovina innokkaita siunaamaan toisia, kun itsellämme on vähän omassamme? Vetäydymmekö pois, kun omasta siunauksestamme tulee siunausta?
Tulevat vaikeat ajat näyttävät sydämemme tilan. Ensimmäistä kertaa historiassa vähemmän kuin puolet kansastamme ilmoittaa olevansa jonkinlainen uskova. Luku on vielä pienempi (n. 30% ), kun kysytään alle kolmekymmenvuotiailta. Monet heistä rastittavat ”ei mihinkään”, kun kysytään, mihin uskonnolliseen ryhmään he kuuluvat. On arvioitu, että vuosikymmenen päästä koko tämä sukupolvi kuuluu täysin maallistuneisiin ja jumalattomiin. Silloin suvaitsemattomuus kristittyjä kohtaan lisääntyy.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Hebrealaiskirjeen kirjoittaja vastaa: ”Muistakaa entisiä päiviä, jolloin te, valistetuiksi tultuanne, kestitte monet kärsimysten kilvoitukset”(Heb.10:32). Jumala muutti noiden alkuaikojen uskovien kärsimykset evankeliumin voiman työkaluiksi: ”Kun te toisaalta olitte häväistysten ja ahdistusten alaisina, kaikkien katseltavina… te olette kärsineet ja ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy.
Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on… mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’. Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi”(Hebr.10:33 - 39).
Tämä on vaikea kohta, mutta siihen on kätkettynä hyviä uutisia. Jumala sanoo meille, että Hän itse tekee jotakin mahtavaa lisääntyvän pimeyden keskellä. Hän nostaa viimeisten päivien seurakunnan todistamaan hänen voimastaan vaikeina aikoina.
Kun sanoin, että he itse olivat tarpeessa, he vastasivat: ”Ei suinkaan! Meitä on siunattu ja me haluamme siunata vuorollamme.”
Heillä oli pyhä sydän, joka ei paisu ylpeydestä. Voimmeko sanoa samaa itsestämme? Olemmeko uskovina innokkaita siunaamaan toisia, kun itsellämme on vähän omassamme? Vetäydymmekö pois, kun omasta siunauksestamme tulee siunausta?
Tulevat vaikeat ajat näyttävät sydämemme tilan. Ensimmäistä kertaa historiassa vähemmän kuin puolet kansastamme ilmoittaa olevansa jonkinlainen uskova. Luku on vielä pienempi (n. 30% ), kun kysytään alle kolmekymmenvuotiailta. Monet heistä rastittavat ”ei mihinkään”, kun kysytään, mihin uskonnolliseen ryhmään he kuuluvat. On arvioitu, että vuosikymmenen päästä koko tämä sukupolvi kuuluu täysin maallistuneisiin ja jumalattomiin. Silloin suvaitsemattomuus kristittyjä kohtaan lisääntyy.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Hebrealaiskirjeen kirjoittaja vastaa: ”Muistakaa entisiä päiviä, jolloin te, valistetuiksi tultuanne, kestitte monet kärsimysten kilvoitukset”(Heb.10:32). Jumala muutti noiden alkuaikojen uskovien kärsimykset evankeliumin voiman työkaluiksi: ”Kun te toisaalta olitte häväistysten ja ahdistusten alaisina, kaikkien katseltavina… te olette kärsineet ja ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy.
Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on… mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’. Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi”(Hebr.10:33 - 39).
Tämä on vaikea kohta, mutta siihen on kätkettynä hyviä uutisia. Jumala sanoo meille, että Hän itse tekee jotakin mahtavaa lisääntyvän pimeyden keskellä. Hän nostaa viimeisten päivien seurakunnan todistamaan hänen voimastaan vaikeina aikoina.