JUMALAN JOKAPÄIVÄINEN TAUSTA-ARMEIJA
Haluan puhua jokaiselle uskovalle, joka ei voi lähteä vieraalle lähetyskentälle olosuhteitten takia. Viittaan niihin, jotka ovat olleet uskollisia rukoilijoita, uhraavaisia antajia, lähetyksen tukijoita. Kaikille sellaisille uskoville on tämä kirkas sanoma 1 Samuel 30:24:stä: ”Ja kukapa teitä kuulisi tässä asiassa? Sillä taisteluun menevällä ja kuormaston luo jäävällä on oleva yhtäläinen osuus; heidän on jaettava tasan." Sinä kuulut kuormastoon, ja sinulle kuuluu osa sotasaaliista.
Sinä ihanana päivänä, kun taistelumme on päättynyt, kun vihdoin voimme laskea hengelliset miekkamme, moni seisoo Herran edessä luullen tulevansa tyhjin käsin. Nämä ilman kehuja ja kuuluisuutta jääneet pyhät sanovat itsekseen: ”Minulla ei ole mitään vietäväksi Herralle. En ole tehnyt oikein mitään. En koskaan johtanut yhtään sielua Kristuksen luo.”
Silti, mikä kunniakas hetki odottaakaan niitä, kun Jeesus alkaa jakaa saalista. Heille vuotaa iloa, kun heidän silmänsä avautuvat näkemään, kuinka tärkeitä he olivat taistelussa. Ne, jotka luulivat, ettei heillä ollut hyviä tekoja esiteltäviksi, tulevat saamaan yhtäläisen osan saaliista! Näiden joukossa ovat lesket, sisään suljetut ja eläkeläiset, jotka antoivat uhrilahjansa lähetystyön tueksi.
Kun ajattelen näitä huomaamattomia pyhiä, näen amerikkalaisia naisia, jotka pitivät huolta kodeista toisen maailmansodan aikana. Kun heidän miehensä, veljensä ja poikaystävänsä taistelivat etujoukoissa, Tyynellä Merellä, Euroopassa ja Afrikassa, nämä naiset miehittivät valtavia kokoamishihnoja. He työskentelivät kellon ympäri, ahertaen ja hikoillen, tehtaitten kovat äänet jatkuvasti hyristen heidän korvissaan.
Olosuhteet eivät sallineet näiden naisten olla taistelukentällä. Niinpä he ”seisoivat kuorman luona” tukemassa omaisiaan. Ilman heidän työnsä hedelmää, heidän uskollista tuotteliaisuuttaan kokoamishihnoilla, sotaa ei olisi voitu voittaa koskaan.
Rakas lukija, tämä on todellinen kuva jokaisen tuntemattoman pyhän ikuisuudessa, joka luulee, ettei hänellä ole mitään tuotavaa Jeesukselle.
Sinä ihanana päivänä, kun taistelumme on päättynyt, kun vihdoin voimme laskea hengelliset miekkamme, moni seisoo Herran edessä luullen tulevansa tyhjin käsin. Nämä ilman kehuja ja kuuluisuutta jääneet pyhät sanovat itsekseen: ”Minulla ei ole mitään vietäväksi Herralle. En ole tehnyt oikein mitään. En koskaan johtanut yhtään sielua Kristuksen luo.”
Silti, mikä kunniakas hetki odottaakaan niitä, kun Jeesus alkaa jakaa saalista. Heille vuotaa iloa, kun heidän silmänsä avautuvat näkemään, kuinka tärkeitä he olivat taistelussa. Ne, jotka luulivat, ettei heillä ollut hyviä tekoja esiteltäviksi, tulevat saamaan yhtäläisen osan saaliista! Näiden joukossa ovat lesket, sisään suljetut ja eläkeläiset, jotka antoivat uhrilahjansa lähetystyön tueksi.
Kun ajattelen näitä huomaamattomia pyhiä, näen amerikkalaisia naisia, jotka pitivät huolta kodeista toisen maailmansodan aikana. Kun heidän miehensä, veljensä ja poikaystävänsä taistelivat etujoukoissa, Tyynellä Merellä, Euroopassa ja Afrikassa, nämä naiset miehittivät valtavia kokoamishihnoja. He työskentelivät kellon ympäri, ahertaen ja hikoillen, tehtaitten kovat äänet jatkuvasti hyristen heidän korvissaan.
Olosuhteet eivät sallineet näiden naisten olla taistelukentällä. Niinpä he ”seisoivat kuorman luona” tukemassa omaisiaan. Ilman heidän työnsä hedelmää, heidän uskollista tuotteliaisuuttaan kokoamishihnoilla, sotaa ei olisi voitu voittaa koskaan.
Rakas lukija, tämä on todellinen kuva jokaisen tuntemattoman pyhän ikuisuudessa, joka luulee, ettei hänellä ole mitään tuotavaa Jeesukselle.