ARMO JA VASTUU by Gary Wilkerson
Minulla on käytössä hälytysjärjestelmä, joka herää eloon aina, kun joudun hakotielle vaelluksessani Herran kanssa. Puhun siitä, että mieluummin käännän aikomukseni teoiksi kuin annan Jumalan uskomattoman armon asettaa minut uudelleen oikeaan suhteeseen hänen kanssaan.
Uskon, että meillä useimmilla on juuri tällainen hälytysjärjestelmä. Siksi Paavali korostaa Jumalan armoa kerran toisensa jälkeen läpi koko Uuden Testamentin. Kirje kirjeeltä hän vasaroi mieliimme armon riittävyyttä suhteessamme Herran kanssa.
Silti tämä hälytysjärjestelmä, joka mieluummin kääntyy tekojen puoleen saadakseen anteeksi erehdyksensä, toimii meissä jatkuvasti. Julistan armoa niin usein, koska itse tarvitsen sitä. Joskus seurakunnastani se menee usein yli, koska he sanovat minulle: ”Tiedän, että olen armon alla, mutta mikä on vastuuni?” Hyvä kysymys. Armoliitossa Jumala on tehnyt pelastuksemme suhteen kaiken valmiiksi. Mikä on meidän osamme?
Monille meistä armon käsitteellä ei ole tilaa jokapäiväisessä vaelluksessamme. Tiedämme, että Jumala on antanut meille kallisarvoiset lahjat Pojassaan ja Pyhässä Hengessä. Siksi ajattelemme, ettei meidän sovi langeta. Jos sitten lankeamme, olemme yllättyneitä. Ei oikein tunnu sopivalta, että me olemme edelleen kauheita syntisiä, vaikka Jumala on tehnyt kaiken meitä varten. Me luulemmekin hänen pudistavan valittaen päätään.
Me vakuutamme itsellemme, että voimme elää paljon paremmin, jos vain kaksinkertaistamme yrityksemme rukoilla, lukea Raamattua ja ottaa osaa palvelutyöhön. Vaikka tiedämme, etteivät tekomme paina mitään suhteessamme Jumalaan. Luulemmeko Jumalan todella haluavan meiltä enemmän tekoja? Pitäisikö rukoilla kaksi tuntia yhden sijaan? Haluaako hän meidän olevan kiireisempiä?
Näistä itsemme pelastusyrityksistä on tuloksena ainoastaan kaksi asiaa. Ensiksi kieltäydymme näkemästä omaa syntisyyttämme. Toiseksi, ja se on paljon pahempi, ryöstämme itseltämme mahdollisuuden juoda Jumalan syvästä armonlähteestä. Paavali joutui kohtaamaan tämän kysymyksen jo alkuseurakunnan aikana. Kun Galatian uskovat yrittivät miellyttää Jumalaa lain teoilla, Paavali soimasi heitä: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? ”(Gal.3:1-2). Paavali kysyi heiltä siis: ”Luuletteko todella voivanne panna paremmaksi ristiä?”
Uskon, että meillä useimmilla on juuri tällainen hälytysjärjestelmä. Siksi Paavali korostaa Jumalan armoa kerran toisensa jälkeen läpi koko Uuden Testamentin. Kirje kirjeeltä hän vasaroi mieliimme armon riittävyyttä suhteessamme Herran kanssa.
Silti tämä hälytysjärjestelmä, joka mieluummin kääntyy tekojen puoleen saadakseen anteeksi erehdyksensä, toimii meissä jatkuvasti. Julistan armoa niin usein, koska itse tarvitsen sitä. Joskus seurakunnastani se menee usein yli, koska he sanovat minulle: ”Tiedän, että olen armon alla, mutta mikä on vastuuni?” Hyvä kysymys. Armoliitossa Jumala on tehnyt pelastuksemme suhteen kaiken valmiiksi. Mikä on meidän osamme?
Monille meistä armon käsitteellä ei ole tilaa jokapäiväisessä vaelluksessamme. Tiedämme, että Jumala on antanut meille kallisarvoiset lahjat Pojassaan ja Pyhässä Hengessä. Siksi ajattelemme, ettei meidän sovi langeta. Jos sitten lankeamme, olemme yllättyneitä. Ei oikein tunnu sopivalta, että me olemme edelleen kauheita syntisiä, vaikka Jumala on tehnyt kaiken meitä varten. Me luulemmekin hänen pudistavan valittaen päätään.
Me vakuutamme itsellemme, että voimme elää paljon paremmin, jos vain kaksinkertaistamme yrityksemme rukoilla, lukea Raamattua ja ottaa osaa palvelutyöhön. Vaikka tiedämme, etteivät tekomme paina mitään suhteessamme Jumalaan. Luulemmeko Jumalan todella haluavan meiltä enemmän tekoja? Pitäisikö rukoilla kaksi tuntia yhden sijaan? Haluaako hän meidän olevan kiireisempiä?
Näistä itsemme pelastusyrityksistä on tuloksena ainoastaan kaksi asiaa. Ensiksi kieltäydymme näkemästä omaa syntisyyttämme. Toiseksi, ja se on paljon pahempi, ryöstämme itseltämme mahdollisuuden juoda Jumalan syvästä armonlähteestä. Paavali joutui kohtaamaan tämän kysymyksen jo alkuseurakunnan aikana. Kun Galatian uskovat yrittivät miellyttää Jumalaa lain teoilla, Paavali soimasi heitä: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? ”(Gal.3:1-2). Paavali kysyi heiltä siis: ”Luuletteko todella voivanne panna paremmaksi ristiä?”