Wednesday, February 2, 2011

KUOLEMA ON VOITTO?

Paavali sanoi näin: "Kuolema on voitto" (Fil.1:21). Tällainen puhe on täysin vieras nykyajan hengellisessä sanastossamme. Meistä on tullut tämän puoleisen elämän palvelijoita, ja niin menettäneet halumme päästä olemaan Herran kanssa.

Paavali sanoi: "Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi" (Fil. 1:23). Uskoon tulleiden takia hän kuitenkin ajatteli, että on parempi ehkä "pysyä kuoressaan" eli, niin kuin hän sanoo "elää lihassa".

Oliko Paavalin tapa suhtautua kuolemaan jotenkin sairas tai epäterve? Eikö hän kunnioittanut elämää, jolla Jumala oli siunannut häntä? Ei todellakaan! Paavali eli elämäänsä täysillä. Hänelle elämä oli lahja ja hän käytti sitä hyvin taistellakseen hyvän taistelun. Hän oli voittanut "kuoleman odan" pelon ja pystyi nyt sanomaan, että on "parempi kuolla ja olla Herran kanssa kuin pysyä lihassa."

Ne, jotka kuolevat Herrassa, ovat voittajia. Me tänne jääneet taas olemme häviäjiä. Lopullinen parantuminen ei ole kuolemassa: ylösnousemuksessa on! Kuolema on taival, joka saattaa joskus olla kivulias. Sillä ei ole väliä, kuinka paljon kipu ja kärsimys aiheuttavat tuhoa tälle ruumiille. Sitä ei kannata edes verrata siihen sanoin kuvaamattomaan kirkkauteen, joka odottaa tuon taipaleen läpi käyneitä.

Mikä hyvänsä kuolemanviesti huolettaa meitä. Yritämme olla miettimättä sitä. Ne, jotka puhuvat paljon kuolemasta, ovat mielestämme jotenkin sairaita. Joskus saatamme puhua siitä, minkälainen taivas mahdollisesti olisi, mutta suurimman osan aikaa kuoleman aihe on tabu.

Kuinka erilaisia ensimmäiset uskovat olivatkaan! Paavali puhuu paljon kuolemasta. Itse asiassa meidän ylösnousemustamme kuolleista on Uuden Testamentissa sanottu "siunatuksi toivoksi". Nykyään kuolemaa pidetään tunkeilijana. Se katkaisee siteemme hyvään elämään, johon olemme tottuneet. Olemme täyttäneet elämämme materialla siinä määrin, että vajoamme pohjalle elämämme painosta. Maailma on saattanut meidät ansaan materialismillaan. Emme enää kestä ajatusta siitä, että joutuisimme jättämään kauniit kotimme, ihanat tavaramme ja rakkaamme. Me näytämme ajattelevan: "Olisi liian suuri menetys kuolla juuri nyt. Rakastan kyllä Herraa, mutta tarvitsen aikaa nauttiakseni omaisuudestani. Olen naimisissa. Minun täytyy koetella vielä härkiäni. Tarvitsen lisää aikaa."

Oletko huomannut, että nykyään puhutaan hyvin vähän taivaasta tai tämän maailman jättämisestä? Sen sijaan meitä pommitetaan neuvoilla, kuinka voisimme käyttää uskoa hyväksemme saadaksemme lisää kaikkea. Miten vääristynyt tämä kuva onkaan Jumalan iankaikkisuustarkoituksista! Ei ihme, että niin moni uskova pelkää kuoleman ajatustakin. Totuus kuitenkin on se, että olemme kaukana Kristuksen kutsusta hyljätä maailma ja kaikki sen houkutukset. Hän kutsuu meitä kuolemaan. Kuolemaan rakennuttamatta itsellemme muistomerkkejä tai murehtimatta siitä, kuinka paljon meitä muistetaan kuoleman jälkeen. Jeesus ei jättänyt itsestään omaelämänkertaa, päämajarakennuksia, yliopistoa tai raamattukoulua. Hän ei jättänyt mitään muuta muistonsa vaalimista kuin leivän ja viinin.