BROADWAYN RUUHKA-AIKAA
Kulkiessani Broadwayta pitkin ruuhka-aikana ja katsoessani ohikulkevien ihmisjoukkojen kasvoja, ajatuksiini iski kuin salama: ”Melkein kaikki nämä ihmiset kulkevat kadotukseen.”
Tajuan, että arveluni tuntuu kovalta tai ennakkoasenteiselta. Voit hyvinkin ajatella: ”Varmaan jotkut ohikulkijoista tuntevat Herran. Varmaan monet näissä valtavissa ihmisjoukoissa ovat nähneet tai kokeneet jonkinlaista uskontoa”.
Joka korttelin kohdalla kulkiessani mieleeni tuli uudestaan ja uudestaan ajatus: ”He ovat kadotettuja. He viettävät iankaikkisuutensa ilman Jeesusta.” Lopulta yritin lohduttautua sillä, että ”meidän seurakunnassamme on nähty tuhansien ihmisten kääntyvän. Se on sentään kaikkein suurin New Yorkin seurakunnista.”
Mieltäni vaivasi edelleen jokin. Minun piti tulla tietoiseksi siitä Herran edessä. ”Voi, Isä, en enää kanna taakkaa, joka minulla oli kerran. En enää itke samalla lailla kuin tullessani ensi kertaa New Yorkiin”.
Vuonna 1958 asuimme vaimoni Gwenin kanssa Pennsylvanian Philipsburgissa, noin puolentoista tuhannen asukkaan kaupungissa. Silloin minulla oli tapana käydä kävelemässä talomme lähellä olevassa metsässä itkien tuntikausia New Yorkin kadotettujen sielujen vuoksi. Minulla oli pieni vihreä Chevrolet, jolla ajelin viikoittain tuohon kaupunkiin saarnaamaan, aina viettäen koko kolmituntisen ajomatkan itkien.
Nyt saarnaan yhdessä maailman kauneimmista teattereista, historiallisessa Mark Hellinger Theatre’ssa. Kuinkahan moni seurakunnassamme ja tämän lukijoista mahtaakaan tuntea samoin minä kulkiessani Broadwayta pitkin? Minun piti pysähtyä kyselemään itseltäni: ”Kuinka pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi itkit kadotettujen vuoksi? Onko sinulla edelleen Herran antama taakka viedä evankeliumi heille?”
Pystytkö työskentelemään työtoveriesi kanssa, tervehtimään naapureitasi, puhumaan pelastumattomien perheenjäsentesi kanssa olematta koskaan huolestunut heidän sielunsa tilasta? Mietitkö vain omaa elossa säilymistäsi, perheen elannon hankkimista? Eikö sinulla ole kuormaa kadotetulle ja kuolevalle maailmalle todistamisesta ja sen kohtaamisesta.
”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palaavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat”(Ps.126:5-6).
Tajuan, että arveluni tuntuu kovalta tai ennakkoasenteiselta. Voit hyvinkin ajatella: ”Varmaan jotkut ohikulkijoista tuntevat Herran. Varmaan monet näissä valtavissa ihmisjoukoissa ovat nähneet tai kokeneet jonkinlaista uskontoa”.
Joka korttelin kohdalla kulkiessani mieleeni tuli uudestaan ja uudestaan ajatus: ”He ovat kadotettuja. He viettävät iankaikkisuutensa ilman Jeesusta.” Lopulta yritin lohduttautua sillä, että ”meidän seurakunnassamme on nähty tuhansien ihmisten kääntyvän. Se on sentään kaikkein suurin New Yorkin seurakunnista.”
Mieltäni vaivasi edelleen jokin. Minun piti tulla tietoiseksi siitä Herran edessä. ”Voi, Isä, en enää kanna taakkaa, joka minulla oli kerran. En enää itke samalla lailla kuin tullessani ensi kertaa New Yorkiin”.
Vuonna 1958 asuimme vaimoni Gwenin kanssa Pennsylvanian Philipsburgissa, noin puolentoista tuhannen asukkaan kaupungissa. Silloin minulla oli tapana käydä kävelemässä talomme lähellä olevassa metsässä itkien tuntikausia New Yorkin kadotettujen sielujen vuoksi. Minulla oli pieni vihreä Chevrolet, jolla ajelin viikoittain tuohon kaupunkiin saarnaamaan, aina viettäen koko kolmituntisen ajomatkan itkien.
Nyt saarnaan yhdessä maailman kauneimmista teattereista, historiallisessa Mark Hellinger Theatre’ssa. Kuinkahan moni seurakunnassamme ja tämän lukijoista mahtaakaan tuntea samoin minä kulkiessani Broadwayta pitkin? Minun piti pysähtyä kyselemään itseltäni: ”Kuinka pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi itkit kadotettujen vuoksi? Onko sinulla edelleen Herran antama taakka viedä evankeliumi heille?”
Pystytkö työskentelemään työtoveriesi kanssa, tervehtimään naapureitasi, puhumaan pelastumattomien perheenjäsentesi kanssa olematta koskaan huolestunut heidän sielunsa tilasta? Mietitkö vain omaa elossa säilymistäsi, perheen elannon hankkimista? Eikö sinulla ole kuormaa kadotetulle ja kuolevalle maailmalle todistamisesta ja sen kohtaamisesta.
”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palaavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat”(Ps.126:5-6).